Taiteen tuhkimotarinoita -Lea Kaupin ja Truden Vikenin tie taiteilijaksi

Tuhkimosta voi tulla prinsessa- taiteen kentällä voi nousta tuntemattomuudesta tunnetuksi ja arvostetuksi taiteilijaksi myös itseoppineena.

Taiteen tuhkimotarinoita

Lea Kaupin ja Truden Vikenin tie taiteilijaksi

Tuhkimosta voi tulla prinsessa- taiteen kentällä voi nousta tuntemattomuudesta tunnetuksi ja arvostetuksi taiteilijaksi myös itseoppineena.

Nämä muodonmuutostarinat antavat toivoa monelle arjen velvollisuuksissa kamppaileville, joilla on jossakin syvällä haave saada tehdä taidetta. Sisäisiä ristiriitoja lisää se, jos ei ole ollut mahdollista saada taidekoulutusta. Joten onko haaveilu aivan turhaa?

Elämän valinnoista huolimatta on näille kahdelle sitkeälle naiselle, Lea Kaupille ja Trude Vikenille löytyi omintakeinen taiteilijan ura, itseoppineena taiteilijana.

Mutta miten se on mahdollista? Onko se vain onnenpotku vai onko taustalla toisenlainen tarina joka kertoo sitkeydestä ja määrätietoisuudesta?

Tuhkimotarinan naiset

Minulle syntyi idea kirjoittaa näistä molemmista, Leasta ja Trudesta koska heidän taiteessaan näkyi jotakin samankaltaista, ja näin samankaltaisuutta myös heidän taiteilijuutensa vaiheissa.

Suomalainen Lea Kauppi on jo edesmennyt (1917-1999) ja norjalainen Trude Viken (1969- ) on tämän päivän taiteilija.

Lea

Lea syntyi Petäjävedellä 1917 ja lapsuuden vaiheet ja muutot vaikuttivat siihen millaisia muistoja hänelle jäi elämästä ja nämä muistot heijastuivat myös hänen taiteeseensa kun hän aloitti maalaamisen.

Nuorena Lealle kannustava tekijä oli oppikoulun piirustuksen opettaja, joka esitteli luokalle Lean töitä.

Lealla oli kyky nähdä asioissa ja esineissä enemmän kuin mitä niissä oli ja hänellä oli tietynlainen taiteilijan silmä jo silloin oppikoulussa ja hän rohkeasti oman näkemyksensä toisi siihen paperille ja ja opettaja kannusti häntä luokassa. Katsokaa tässä on tyttö joka uskaltaa! Silloin hänellä olikin haaveena pyrkiä Ateneumiin mutta tästä haaveesta hän ei kertonut kotona ja silloin elettiin vaikeita aikoja.

Silloin oli yleistä että perheen vanhimmat lapset lähtivät työelämään ja se oli Lealle pettymys kun ei voinut lähteä pyrkimään taidekouluun.

Hän haaveili jo silloin nuorena, että hän pitää joskus taidenäyttelyn vaikka ei ollut koskaan sellaista nähnyt, siellä maaseudulla ei sellaisia ollut. Hän jopa uneksi että hän näki itsensä taulujen keskellä mutta karu tosiasia oli, että oppikoulun jälkeen hän meni myyntiapulaiseksi.

Avioiduttuaan Matti Kaupin kanssa, he joutuivat muuttamaan usein. Lea osti itselleen piirustuslehtiön ja vesivärit ja hänellä oli haave saada maalata joskus öljyväreillä. Hän ehti piirrellä vain lapsilleen inkkareita ja hevosia.

Lea aloittaa maalaamisen

Maalausura alkoi vasta 1955, Lea oli 38-vuotias ja poika oli jo koulussa.

Hän haki kirjastosta kirjan miten öljyväreillä maalataan ja aloitti maalaamisen.

Paikkakunnalla oli tarjolla myös maalauskurssikin ja hän ei aluksi uskaltanut sinne ilmoittautua ja kyseli opettajalta, että voisiko kurssille osallistua sellainen joka ei osaa mitään?

Tämä maalauskurssin opettaja oli hyvin rohkaiseva, hän sanoi Lealle että ”hyvee tulee.”

Lean etenemistä taiteilijana tuki myös Lapin alueella ja Kemissä alkanut vilkas vilkas näyttelytoiminta ja taideyhdistyksen perustaminen.

Kemin kaupungissa aloitettiin vapaaehtoinen opetustoiminta, pidettiin kursseja, vuokrattiin yhteinen ateljee taiteilijoille,järjestettiin näyttelyitä ja tiedotettiin yleisölle näistä taidetapahtumista.

Lea oli mukana järjestämässä Kemin kuvataitejaostoa ja Lea aloitti maalaamisen realistisella tyylistä ja maalasi esittäviä henkilökuvia.

Lea maalasi muun muassa ikkunasta näkemiään puliukkoja, jotka sunnuntaiaamulla lähtivät liikkeelle. Tästä aihevalinnasta voi huomata että hän oli jo silloin vastaavanlainen kuin hänen myöhemmällä selkeästi naivistisella kaudellaan. Tuonaikainen realismiin pyrkinyt maalaustapa ei voinut kuitenkaan tuoda esiin kaikkia aiheen piirteitä esim. puliukkojen liikkumisen tapa ja tyyli. Lea osallistui ahkerasti näyttelyihin.

Lea huomataan

Taide-elämän monitoimimies Harri Porko kiinnitti huomiota Lean tyylin naivistisuuteen ja hän onnistui näkemään Lean taulujen perimmäisen luonteen. Mutta hän totesi myös, että Lean värit on kaikkea muuta kuin naivismille ominaiset. Ne olivat tummia, mustia, harmaata ja valkoista ja jotkut iloisetkin värit saivat aikaan raskaan, jopa kohtalonomaisen tunteen.

Leasta jopa kirjoitettiin Pohjolan Sanomiin näyttelyarvio vuonna -66 kirjoitettiin näin: ”Lea Kauppi antaa itsestään melko persoonallisen kuvan, keinot ovat tosin vielä melko rajoitetut ja ehkä osaksi siitä johtuu värin paksuus ja eräänlainen muodon kömpelyys.”

Lean läpimurtotyö naivismiin

Taiteellisen työskentelyn kehitys ja kypsyminen ei tapahdu suoraviivaisesti kuin ylöspäin nousevalla janalla. Pikemminkin on kyse portaittaisesta tapahtumasta. Kun nousu uudelle levelille on tapahtunut, sen huomaa lähiympäristökin. Sitten voi taas kulua aikaa, mitään muutosta ei tapahdu, voi tulla tunne, että menee kehittymisessä taaksepäin ja sitten- äkisti taas noustaan porras ylöspäin. Ilmaisuun tulee tiiviyttä, omaa ääntä lisään.

Tällainen tilanne oli Lealla vuonna- 67. Hän maalasi, ehkä turhautuneena töihinsä, vanhan maalauksensa päälle palettiveitsellä ”Äidin kulta” nimisen maalauksen.

Häntä tuli tapaamaan taideystäviä Nina Vanas ja Liisa Rautiainen ja he kysyivät, että mitä hän oli maalannut? Lea ei ollut oikein ollut halukas näyttämään tätä työtä kun se se tuntui vain tunteenpurkaukselta vanhan työn päälle ja oli kovin erilaista mitä hän oli aikaisemmin tehnyt.

Hän lopulta näytti työn ja ystävät sanoivat, että nyt et maalaa enää muuta!

Tästä alkoi hänen varsinainen naiivistinen kautensa ja näitä nukketauluja Lea maalasi lukuisat määrät tämän Äidin kulta -teoksen jälkeen ja hän myös teki räsynukkeja.

Hän käytti spontaanisti paksuja värikerroksia ja aiheet vaihtelivat maisemista kalamiesten kuvauksiin ja kuvauskohteena olivat myös puliukot ja kuusikymmentäluvun lopulla mustalaiset ja perheelämän aiheet.

Lean ura oli tullut näkyväksi laajemminkin ja tullut todeksi. Lea maalasi ahkerasti, pääsi ryhmänäyttelyihin ulkomaille, oli mukana kirjajulkaisuissa ja hän löysi paikkansa suomalaisten naivistien kärkijoukossa.

Elämänkukka, Lea Kauppi, 1975.

Trude

Trude Viken on norjalainen (synt. -69) ja koulutukseltaan lähihoitaja. Hän piirsi paljon lapsena, ja sanoi että minusta tulee taiteilija.

Hänellä oli vielä nuorena haaveena taiteilijan ura mutta perhe piti käytännöllisempänä, että hän hankkii oikean ammatin.

Kuvaan tuli sitten mukaan aviomies, lapset ja perheen elatus.

Truden taiteilijaura alkaa

Trude alkoi maalata öljyväreillä omakuvia vuonna 2014. Joka päivä syntyi uusi kuva, millainen hän tunsi olevansa julkisivun takana kunakin päivänä. Hän pursotti öljyväriä suoraan tuubista, sieppasi siitä siveltimen kärkeen ja sitten kankaalle. Tyyli oli groteski, paljon paksua suttuista maalia ja siveltimenvedot olivat vahvasti näkyvissä.

Hän kohtasi paljon vastustusta, kuvista ei pidetty, taiteilijaa pidettiin outona ja hulluna.

Nopeasti näkyväksi

Trude avasi taiteelleen istagram-tilin. Ja kuvat alkoivat näkyä ja levitä laajasti. Häneen otti yhteyttä taidemaailman prinssi, Richard Prince, upporikas taiteenkeräilijä ja itsekin taiteilija. Hän halusi ostaa Truden maalauksen. Trude piti yhteydenottoa pilana eikä vastannut viestiin.

Prince oli sitkeä ja sai lopulta teoskaupat. Trude sai näyttelyn New Yorkiin. ”Kaikki oli satumaista”, kertoi Trude. ”Olen Outsider”, sanoivat amerikkalaiset.

Trude piti ongelma siitä, että hänellä ei ollut muodollista koulutusta. Yli nelikymppisenä hän haki akatemiaan mutta ei päässyt.

Ura alkaa Norjassa

Vasta New Yorkin näyttelyn jälkeen norjalaisgalleriat löysivät hänet. Läpimurto tapahtui viisikymppisenä.

Omakuvien ruudukko, 259 kpl samankokoista öljyvärimaalausta, myytiin ja hinta oli useita miljoonia-- Enempää ei kukaan norjalaistaiteilija ole saanut teoksestaan elinaikanaan. Tuhkimosta tuli kuin tulikin taiteilijaprinsessa.

Naisten taiteilijaurien samankaltaisuudet

Jos näiden kahden naisen tarinoista hakee samankaltaisuuksia, niitä löytyy. Näyttää siltä, että jotkut asiat eivät ole muuttuneet. Naisen pitää odottaa sopivaa aikaa, hankkia ensin oikea ammatti, perhe, lapset.

Se on molemmilla samanlaista ennen ja nyt ja varmastikin järkevää.

Haave taiteilijuudesta jo lapsena
Hankkii käytännön ammatin elannon vuoksi, ei hakeudu taidekoulutukseen
Vasta kun lapset on isoja, löytyy aikaa harrastukselle joka on kytenyt
Läpimurtotyöhön tarvittiin jotakin vahvaa henkilökohtaista tunnesisältöä ja sille maalauksellinen muoto

Mikä heidän tarinoissaan eroaa?

Ajanjaksojen erosta huolimatta näiden taiteilijaksi haluavien naisten tarinoissa on jotakin samanlaista mutta tie näkyvyyteen taiteilijana on erilainen.

Lea osallistui aktiivisena viriävään taideyhdistystoimintaan, loi taiteilijaverkostoa ja piti fyysisiä näyttelyitä. Kaikki tapahtui konkreettisesti näyttelyinä, kirjajulkaisuina ym.

Trude käytti digitaalista näyteikkunaa, Instagramia ja sai nopeasti näkyvyyttä maailmanlaajuisesti. Se toi sitten mahdollisuudet isoihin näyttelyihin. Vähitellen taiteilijuuden rakentaminen alkaen pienistä näyttelyistä jäi kokonaan pois. Se varmaan toi haastetta oman taiteilijaidentiteetin rakentamiselle kun kaikki tapahtui nopeasti.

Trude sanoo: ”Aluksi oli vaikeaa sanoa itseään taiteilijaksi mutta nykyään se on jo helppoa. Koskaan ei ole liian myöhäistä mutta helppoa se ei ole.”